Tervetuloa!

Heissan hyvä lukija! Tervetuloa lueskelemaan pieniä palasia! Blogini on pieni sekametelisoppa, mikä sisältää tekstejä luovakirjoittamisen kurssilta. Toivon, niiden herättävän sinussa jonkinlaisia ajatuksia ja tunteita. Kaikki risut ja ruusut ovat tervetulleita ja ne saa jättää kommenttiboxiin, jokaisesta kommentista olen hyvin kiitollinen. 

Iloisia ja jännittäviä lukuhetkiä!

Minä kirjoittajana!

Luuk van Waesin ja Ali Wyllien tutkimustulosten mukaan on olemassa viisi erilaista kirjoittajaprofiilia, arkkitehti, öljymaalari, piirtäjä, muurari sekä vesivärimaalari. Huomaan itsestäni löytyvän selvästi useampaa kirjoittajaprofiilia. Arkkitehdin profiilin huomaan siinä, kuinka suunnittelen tekstejä hyvin yksityiskohtaisesti ja käytän siihen runsaasti aikaa. Öljymaalarin piirteitä puolestaan löydän useista tekstin muokkausvaiheista. Piirtäjän profiili tulee esiin siinä, kuinka kirjoitan suurimman osan tekstistäni jo luonnosvaiheessa ja korjailen kieltä samanaikaisesti.

Aloitan kirjoittamisen innokkaana ja päässäni liikkuu monia, ehkä liiankin monia ajatuksia siitä mitä kaikkea haluan tekstiin kirjoittaa. Teen suunnitelman mihin yritän saada kaikki ajatukset ylös, puolet kuitenkin unohtuu, sillä ajatuksia ja ideoita on niin paljon. Seuraavaksi suunnitelmat pitäisi saada tyhjälle paperille ja siinä vaiheessa tulee ensimmäinen kompastuskivi. Miten sen ”oikean” tekstin aloittaminen on niin vaikeaa? Valkoisenpaperinkammo? Aivan varmasti. Olen kuitenkin huomannut, että teksti on vain aloitettava. Jos jään odottamaan jotain suurta hyvää ideaa, sitä vaikeampi teksti on aloittaa.

Tekstin kirjoittaminen ja sen luominen on minulle hidasta, erittäin hidasta. Enkä itse siedä hitautta! Hitaat ihmiset, hitaat aikataulut, hitaat oppitunnit, kaikki mikä liittyy jollain tavalla hitauteen saa minut vain ärsyyntymään. Se taitaakin olla yksi syy minkä takia tekstien aloittaminen on niin vaikeaa, tieto kirjoitusprojektin hitaudesta ahdistaa. Haluaisin kuitekin karistaa itsestäni "hitauden kammoa", jolloin tekstejä olisi huomattavasti helpompi alkaa työstämään.

xoxo, Linda

Muusikkopoika

Meillä oli tapana mennä ystävieni kanssa läheiseen kahvilaan. Se oli meidän kokoontumispaikka, siellä vietimme päivästämme tunnin jos toisenkin juoruillen mitä herkullisimpien macaronsien ja raikkaiden juomien kanssa. Eräänä aivan tavallisena päivänä, jona miehemme olivat lähteneet töihin, olimme vieneet lapset kouluun ja siivonneet täydellisen kauniit pastellinväriset kotimme, päätimme nähdä pikaisesti siinä suloisessa sokerintuoksuisessa kahvilassa. Tilasimme ne perinteiset, vadelman sekä pistaasin makuiset macaronsit ja lasipulloissa olevaa kuplavettä. Istuuduimme siihen meidän pöytään, se pöytä oli kahvilan paras pöytä ja se oli ollut meidän pöytä jo monen vuoden ajan, se pöytä oli nähnyt ja kuullut meidän kaikkien tarinat.

Sinä päivänä siinä tutussa ja suloisessa kahvilassa tapahtui jotain hyvin ainutlaatuista. Kahvilan pienestä vaaleankeltaisesta ovesta tuli sisään aivan tavallisen näköinen lapsi, hänellä oli yllään siniset vakosamettihousut ja valkoinen pikeepaita, jalassa hänellä oli varmasti hienoimmat kengät mitä hänellä oli ja vaalea kihara pehko oltiin yritetty kammata siistiksi. Lapsi otti päästään pienen hatun pois ja asetti sen maahan, hän otti pienestä soitinkotelostaan esille huilun ja alkoi soittamaan. En ollut koskaan aikaisemmin kuullut vastaavaa, musiikki oli niin kaunista, yhtä aikaa se oli surullista ja niin iloista, herkkää ja loisteliasta. Se oli taianomaista. Me kaikki, minä ja ystävättäreni vaivuimme vain kuuntelemaan tämän pienen lapsen soittoa. Silmäni sulkeutuivat ja yhtäkkiä olin ajatuksissani aivan muualla, kuin siinä läheisessä kahvilassa.  Juuri kun päätin ajatuksissani mennä antamaan tälle suloisella muusikonalulle muutaman lantin hänen upeasta musisoinnista hän oli ehtinyt lähteä, pakannut tavaransa ja lähtenyt.  Yritin juosta pojan perään ja kiittää hänen esityksestä, mutta poika oli kadonnut, eikä enää koskaan tullut takaisin soittamaan meidän kahvilaan. 

Pääsin omien lasteni luokse

Olin kävelemässä rannalla, mietin miten minulle saattoi käydä taas niin. Jo toinen lapsi, jonka meri on ottanut omakseen.

Huomasin rannalla olevan huoneistohotellin ikkunan olevan auki, päätin katsoa mitä siellä oli. Pienessä lasten sängyssä nukkui juuri hukkunut poikani, miten se on mahdollista, mietin itsekseni.

Poikani on nyt taivaan enkeli, yritin vakuuttaa itselleni. Se ei auttanut.

Matka laiturille tuntui kestävän ikuisuuden, onnekseni veneemme oli jätetty aivan laiturin päähän. Laskin pienen käärön veneen sängylle, ja lähdin veneellä niin kauas kun polttoainetta vain riittäisi, en antanut enää minkään tulla poikani ja minun väliin.

Pieni pellavapäinen poika heräsi, hän katsoi minua omituisesti. Aivan kun hän ei tunnistaisi minua, seuraavaksi poika kysyi hennolla äänellä kuka minä olen. Etkö tunnista rakas poikani, olen äitisi. Poika alkoi itkeä. Hän sanoi, että hänen äitinsä on aivan erinäköinen ja että olisin erehtynyt. Tiesin sen sisimmissäni, mutta en halunnut myöntää sitä. Ei poikani, sanoin. En ole erehtynyt. Silloin kun olit ihan pieni, sinut vietiin minulta, minä olen oikea äitisi. Poika jatkoi itkemistä, mietin mitä juuri olin tehnyt. Olin kaapannut pienen pojan, ventovieraan pojan.

Aikaa kului, yhteiselomme merellä alkoi myös sujuja. Eräs päivä sain kuulla, että pojasta on miljoonien eurojen löytöpalkkiot, mietin mitä teen. Jos palautan pojan saan oletettavasti miljoonat, mutta samalla menetän vapauden. Vapaus. Olin riistänyt pienen pojan vapauden. Olin pilannut pojan vanhempien elämän. Mitä olinkaan mennyt tekemään.

Sinä iltana tajusin kuinka olen tuhonnut monien ihmisten elämän. Päätin tuhota myös omani. Lopullisesti. Tunsin kuinka keuhkoni täyttyivät vedestä ja olin poissa, olin omien lasteni luona.

Odotammeko turhaan

Tänään se päivä koittaa, kun Kate ja Nelli pääsevät lähtemään pitkään suunnitellulle matkalleen Berliiniin. Vaikka tytöt asuvatkin tuhansien kilometrien päästä toisistaan, ovat he parhaita kavereita. Katella on edessä yli kymmenen tunnin lento New Yorkista Berliiniin, mutta se ei lannista matkahuumassa olevaa nuorta tyttöä, päinvastoin lentokoneessa Kate aikoo tehdä viimeiset suunnitelmat mitä he aikovat puolentoista kuukauden aikana tehdä.

-         -  Soita heti kun olet perillä! Etkä puhu kenellekään ventovieraalle ja muista tehdä työt ahkerasti. Ole varovainen isin rakas pikkutyttö.

-         - Hyvää matkaa kulta ja ole kiltisti, muista soitella. Äiti rakastaa sinua.

Miksi ihmeessä äiti ja isä hössöttää noin paljon, en ole enää mikään pikku tyttö, Kate ajattelee ja kävelee kohti lähtötarkastusta. Kate istuu lentokoneessa ikkunapaikalla, hän miettii miten kaikki onnistui juuri niin kuin piti ja kuinka kaikki voi olla näin hyvin.

Kate! Nelli huutaa. He halaavat pitkään ja nauravat. Tästä alkaa meidän kesä, meidän paras kesä ikinä, tytöt intoilevat. He nappaavat taksin lentokentän edestä ja shoppailukierroksen sijaan he päättävät viedä laukkunsa hotelille.  Tänään me lähdetään juhlimaan Kate ilmoittaa. Nelli on hieman epäröivänä, sillä heidän pitäisi tutustua ensin kaupunkiin, eikä valvoa yö myöhään clubilla.

-          -Ei meitä estä mikään. Etkö muista, että tarinamme työharjoittelusta oli pelkkää huijausta?

-          -Tietysti, Nelli mumisee hiljaa.

Kate huomaa taksin ikkunasta suuren mainoksen uudesta clubista, jonka avajaiset on tänään, heidän on pakko päästä sinne. Kina illan suunnitelmista jatkuu hotellihuoneessa, Kate päättää lähteä hotellin respaan kysymään nettiyhteyksistä. Hän huomaa, että hotellin sohvilla istuu maailman söpöin poika, Kate päättää mennä juttelemaan hänelle.

-          -Et ikinä arvaa mitä tapahtui. Tämä maa on maailman paras, rakastan tätä maata!

-          -Mitä nyt on tapahtunut? Nelli ihmettelee.

-          -Näin äsken maailman söpöimmän pojan tuolla hotellin respan sohvilla ja et ikinä arvaa mitä?

-          -No kerro heti!

-          -Hän kysy, jos lähtisin treffeille tänään illalla sinne clubille.

-          -No lähetkö?

-          -No arvaa! Totta kai.

Kate pähkäilee kumman mekon laittaisi päälle vai olisiko hame parempi. –Laita toi punainen, Nelli ehdottaa. – Ei, tämä musta on parempi ja se hoikentaa, Kate päättää. Nelliä huolestuttaa päästää Kate yksin ventovieraan kanssa treffeille paikkaan, josta kumpikaan tytöistä ei tiedä mitään.

-          -Mikä sen pojan nimi oli? Nelli miettii.

-         - Hmm, en nyt muista.

-         - Et tiedä edes sinun treffikumppanin nimeä ja olet lähdössä sen kanssa kahdestaan ulos?

-          -Niin? Kate vastaa hömistyneenä

Kate lähtee innoissaan treffeille, mutta sisimmissään häntä hieman pelottaa. Onneksi laukussani on pippurisumutin, kännykkä on mukana ja clubilla on paljon muitakin ihmisiä, kate pohtii. Tytöt sopivat että, Kate tulee hotelille viimeistään kahdelta.

Nelli katsoo televisiota tylsistyneenä ja miettii missä hänen ystävänsä viipyy. Kello lähenee kahta, mutta Katesta ei ole kuulunut mitään, puhelutkin menee suoraan vastaajaan. Mitä ihmettä pitäisi tehdä, Nelli pohtii. Hän kiskoo pyjamansa pois ja vaihtaa sen verkkareihin. Nelli etsii clubin avajaisten mainoksen, josta voisi löytää missä paikka sijaitsee samalla miettien miksi hän ei suostunut lähtemään Katen mukaan. Yhtäkkiä Nellin puhelimeen tulee viesti, se on Katelta. -Apua, olen pulassa! Joku mies kaappasi mut, se on kalju ja sen toinen silmä on sokea, päällään sillä on mustat vaatteet ja toinen puoli kehosta on kokonaan tatuoitu.

Nelli soittaa peloissaan Katen vanhemmille, jotka toimivat salaisina agenteina New Yorkissa, he lähtevät heti yksityiskoneellaan kohti Berliiniä. Nelli ei uskalla vastata Katen viestiin, jos kappaaja on ottanut Katen puhelimen pois, he saisivat tietää, että heitä etsitään. Nelli ei uskalla mennä hotellihuoneeseen, joten hän viettää yönsä hotellin sohvilla. Hänelle tulee mieleen Katen hehkustus pojasta,hänellä on oltava jokin yhteys kaappaukseen, Nelli pohtii. Hän menee kysymään respasta olisiko mahdollista nähdä valvontakameroiden nauhoja, jotta hän saisi tietää tarkalleen minkä näköinen poika on, mutta respan harjoittelijalla ei ole niitä oikeutta näyttää. Nelli yrittää selittää mitä hänen ystävälleen on käynyt, mutta turhaan, nauhoja ei näytetä muille kuin virkavallalle. Nelli päättää palata soville.

- Hei,kuuluu Nellin olkapään takaanta.
- Saanko liittyä seuraasi?
- En taida olla hyvää seuraa juuri nyt, Nelli vastaa.

Poika istahtaa Nelliä vastapäätä ja yrittää pitää juttua väkinäisesti yllä. Nellistä tuntuu epämukavalta, ihan kun poka odottaisi jotain. Sitten Nelli tajuaa, poika on varmasti sama ihminen, joka iski Katenkin. Nellille tulee kylmät väreet ja häntä pelottaa. Nelli kuitenkin kokoaa itsensä ja yrittää onkia pojasta tietoja, hän yrittää painaa pojan ulkonäön ja jokaisen yksityiskohdan mieleensä. Pojan vastaukset kuulostaa keksityiltä ja hän alkaa aavistamaan, että Nelli tietää kuka hän on.
Nelli, kuuluu Respan toisesta päästä, Katen vanhemmat Mary ja David ovat saapuneet Berliiniin. Kerro kaikki mitä tiedät, mitä Kate on sanonut, ihan kaikki, tivaa Katen isä. Nelli kertoo pojasta, jonka uskoo olevan Katen treffikumppani ja hänen tuntomerkkinsä, Nelli näyttää myös Katen viestin ja yrittää tehdä kaikkensa, jotta Katen etsiminen olisi helpompaa.

Davidin puhelimeen tulee viesti, johon on liitetty myös kuva. Kuvassa on sidottu ja pahoinpidelty Kate ja tekstissä  kerrotaan lunnaista, jotka pitäisi maksaa kahden päivän sisällä, jotta ne pelastaisi heidän tyttärensä. 20 miljonaa euroa käteistä rahaa, mistä me saadaan kasaan noin isot rahat kahdessa päivässä, Mary murtuu. Ei me saadakkaan, David vastaa rauhallisella äänellä. Me etsimme tyttäremme ja käytämme kaikki keinot mitä meillä vain on.

- Paljon sinulla on käteistä Mary, David kysyy.
- 300 euroa, jos sitäkään. Mitä he luulevat, ei 20 miljoonaa voi mitenkään antaa käteisellä, Mary pohtii.
- Sinä sen sanoit! Jos he luulevat saavansa kahdessa päivässä 20 miljoonaa euroa, tavallisilta ihmisiltä, he eivät voi olla ammattilaisia.

David lähettää tyttärensä kaappaajille viestin. He sopivat näkevänsä seuraavana päivänä kaupungin keskuspuistossa. David lähtee keskuspuistoon kello on jo 12, missä ihmeessä he ovat, David miettii. Hän odottaa, kuluu tunti ja toinenkin, ilta alkaa pimentyä. David aavistaa, että odottaminen on turhaa ja niin se onkin. David ei silti lähde hän odottaa niin kauan kunnes Kate löytyy. David ja Mary eivät kuitenkaan  enää koskaan näe tytärtään. Loputtomat kyyneleet peittävät heidän kasvonsa ja voittamaton suru sydämmensä.

Lopuksi!

Luovankirjoittamisen kurssi on tehnyt kirjoittamisesta helpompaa. Ennen tekstin aloittamisessa meni tovi jos toinenkin, mutta nykyään pystyn aloittamaan tekstin helpommin. Pikkuhiljaa olen päässyt "valkoisenpaperin kammosta" pois ja kirjoittamisesta on tullut mukavempaa. Vaikka kirjoittaminen ei ole vahvuusalueitani, koen kuitenkin että kehitystä on tapahtunut. 

Kurssi oli mukavan rento, sillä kaikkia kirjoituksia ei arvioitu, joten kaikkia tekstejä ei tarvinnut kirjoittaa aina niin tosissaan, mikä omalta osaltaan auttoi minua aloittamaan kirjoittamisen helpommin sekä karistamaan itsekriittisyyttä hieman pois. Kiitos!