Muusikkopoika

Meillä oli tapana mennä ystävieni kanssa läheiseen kahvilaan. Se oli meidän kokoontumispaikka, siellä vietimme päivästämme tunnin jos toisenkin juoruillen mitä herkullisimpien macaronsien ja raikkaiden juomien kanssa. Eräänä aivan tavallisena päivänä, jona miehemme olivat lähteneet töihin, olimme vieneet lapset kouluun ja siivonneet täydellisen kauniit pastellinväriset kotimme, päätimme nähdä pikaisesti siinä suloisessa sokerintuoksuisessa kahvilassa. Tilasimme ne perinteiset, vadelman sekä pistaasin makuiset macaronsit ja lasipulloissa olevaa kuplavettä. Istuuduimme siihen meidän pöytään, se pöytä oli kahvilan paras pöytä ja se oli ollut meidän pöytä jo monen vuoden ajan, se pöytä oli nähnyt ja kuullut meidän kaikkien tarinat.

Sinä päivänä siinä tutussa ja suloisessa kahvilassa tapahtui jotain hyvin ainutlaatuista. Kahvilan pienestä vaaleankeltaisesta ovesta tuli sisään aivan tavallisen näköinen lapsi, hänellä oli yllään siniset vakosamettihousut ja valkoinen pikeepaita, jalassa hänellä oli varmasti hienoimmat kengät mitä hänellä oli ja vaalea kihara pehko oltiin yritetty kammata siistiksi. Lapsi otti päästään pienen hatun pois ja asetti sen maahan, hän otti pienestä soitinkotelostaan esille huilun ja alkoi soittamaan. En ollut koskaan aikaisemmin kuullut vastaavaa, musiikki oli niin kaunista, yhtä aikaa se oli surullista ja niin iloista, herkkää ja loisteliasta. Se oli taianomaista. Me kaikki, minä ja ystävättäreni vaivuimme vain kuuntelemaan tämän pienen lapsen soittoa. Silmäni sulkeutuivat ja yhtäkkiä olin ajatuksissani aivan muualla, kuin siinä läheisessä kahvilassa.  Juuri kun päätin ajatuksissani mennä antamaan tälle suloisella muusikonalulle muutaman lantin hänen upeasta musisoinnista hän oli ehtinyt lähteä, pakannut tavaransa ja lähtenyt.  Yritin juosta pojan perään ja kiittää hänen esityksestä, mutta poika oli kadonnut, eikä enää koskaan tullut takaisin soittamaan meidän kahvilaan.