Pääsin omien lasteni luokse

Olin kävelemässä rannalla, mietin miten minulle saattoi käydä taas niin. Jo toinen lapsi, jonka meri on ottanut omakseen.

Huomasin rannalla olevan huoneistohotellin ikkunan olevan auki, päätin katsoa mitä siellä oli. Pienessä lasten sängyssä nukkui juuri hukkunut poikani, miten se on mahdollista, mietin itsekseni.

Poikani on nyt taivaan enkeli, yritin vakuuttaa itselleni. Se ei auttanut.

Matka laiturille tuntui kestävän ikuisuuden, onnekseni veneemme oli jätetty aivan laiturin päähän. Laskin pienen käärön veneen sängylle, ja lähdin veneellä niin kauas kun polttoainetta vain riittäisi, en antanut enää minkään tulla poikani ja minun väliin.

Pieni pellavapäinen poika heräsi, hän katsoi minua omituisesti. Aivan kun hän ei tunnistaisi minua, seuraavaksi poika kysyi hennolla äänellä kuka minä olen. Etkö tunnista rakas poikani, olen äitisi. Poika alkoi itkeä. Hän sanoi, että hänen äitinsä on aivan erinäköinen ja että olisin erehtynyt. Tiesin sen sisimmissäni, mutta en halunnut myöntää sitä. Ei poikani, sanoin. En ole erehtynyt. Silloin kun olit ihan pieni, sinut vietiin minulta, minä olen oikea äitisi. Poika jatkoi itkemistä, mietin mitä juuri olin tehnyt. Olin kaapannut pienen pojan, ventovieraan pojan.

Aikaa kului, yhteiselomme merellä alkoi myös sujuja. Eräs päivä sain kuulla, että pojasta on miljoonien eurojen löytöpalkkiot, mietin mitä teen. Jos palautan pojan saan oletettavasti miljoonat, mutta samalla menetän vapauden. Vapaus. Olin riistänyt pienen pojan vapauden. Olin pilannut pojan vanhempien elämän. Mitä olinkaan mennyt tekemään.

Sinä iltana tajusin kuinka olen tuhonnut monien ihmisten elämän. Päätin tuhota myös omani. Lopullisesti. Tunsin kuinka keuhkoni täyttyivät vedestä ja olin poissa, olin omien lasteni luona.